Black Lizard - Love is a Lie

Kuva: Jussi Nygren

Uusi maistiainen tulevalta Black Lizardin samannimiseltä debyytiltä on tästä aamusta lähtien ulkona! Mahtava sinkkubiisi Love is a Lie lähtee liikkeelle tavaramerkkimäiseen tapaan jylisevällä kitarasumulla, josta purkautuu esiin melodinen ja tarttuva riffi.  Sitä ohjailee tykyttävä rumpukomppi tamburiineineen ja jalkojen alla rynnii säröinen kitaramatto.

Upea laulumelodia, lyriikat, sovituksen intensiteetti ja loppupuolen tremolo- ja melusoundit nostavat tämän kenties Black Lizardin parhaaksi tuotokseksi tähän mennessä. Tämä biisi on niin käsittämättömän hyvä, etten meinaa uskoa sitä vielä kymmennenkään kuuntelukerran jälkeen!

Julistettakoon tässä vaiheessa kaikille, että 5. huhtikuuta julkaistava albumi on aivan henkeäsalpaavan upea kokonaisuus. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa, että korvissa soi suomalainen vuonna 2013 julkaistava äänite. En voi kuin olla helvetin onnellinen, että tämä levy on tehty! Eikä vähiten siksi, että se on Solitin ensimmäinen vinyylijulkaisu, JEE! Tätä on All Ears pitkään toivonut ja aktiivisesti peräänkuuluttanut! Arviota ja haastista luvassa ensi kuussa.

Lizanderdit voit nähdä livenä seuraavissa tapahtumissa, joista itse osallistun ainakin kahteen ensimmäiseen ja Jyrockiin:

07.03. HELSINKI, Tavastia (w The Raveonettes)
05.04. HELSINKI, Kuudes Linja (Radio Helsinki Club)
06.04. TALLINN, Tallinn Music Week
12.04. TAMPERE, Doris
18.04. KUOPIO, Henry´s Pub
19.04. JYVÄSKYLÄ, Jyrock Festival
20.04. TURKU, Klubi (w/ Husky Rescue)
26.04. LAHTI, Ravintola Torvi (w/ The Scenes)
27.04. HÄMEENLINNA, Suisto (w / Halti, The Scenes)
03.05. OULU, 45 Special (w/ The Scenes)
04.05. SEINÄJOKI, Bar 15
08.05. PORI, Rock Bar Monttu (w/ The Scenes)

Ps. Suosittelen fiilistelemään myös tätä vajaa vuosi sitten youtubeen upittua demoa. Tämäkin versio tykittää viboja suoneen ja päähän niin hitosti!

by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

Viikko 7/2013: Rättö ja Lehtisalo, Hebosagil, Gasellit, Honningbarna

Rättö ja Lehtisalo - Spiritismi
Itselleni viikon mieluisin uusi biisi oli tietenkin lempiporilaisduoni uusi Spritismi-nimeä totteleva kappale. Mystisessä musiikkiesityksessä lauletaan muun muassa kirjojen lainaamisesta, japanilaisesta sushi-illasta ja no, spiritismin pelaamisesta. Kappale löytyy bändin tulevalta 7-tuumaiselta.
Paina play, jos omituiset sanoitukset, kokeellinen popmusa ja mystisyys kiehtovat. (Mikko)



Hebosagil - Valmis mihin vaan
Pidätkö raskaasta musiikista, mutta Metallica ja Iron Maiden vituttavat? Hyvä, niin minäkin! Hebosagil on oululainen vuonna 2003 perustettu helevetin hyvä raskaamman sarjan bändi. Valmis mihin vaan on ensimmäinen raita bändin uudelta Ektro Recordsin julkaisemalta Lähtö-albumilta.
Paina play, jos pidät noise rockista a la Viisikko, Radiopuhelimet ja Melvins. (Mikko)



Gasellit - Jäniksen vuosi
Gasellit jatkaa miellyttävän smoothilla löysäilyräplinjalla. Ryhmää on haukuttu kömpelöstä räppäilystä, mutta minuun tämä uppoaa. Plussaa Chebaleban älyttömän tyylikkäästä musiikkivideosta. Hienoa!
Paina play, jos tykkäät Stepasta ja Jodarokista sekä mietit oravanpyörästä pois hyppäämistä. (Mikko)



Honningbarna - Fuck kunst (dans dans)
Nopea kurssi norjasta: kunst on yhtä kuin taide ja dans meinaa tanssimista. Siihen mun taidot sitten loppuukin, eikä lyriikoista ole sen enempää käryä, mikä etenkin punk-musiikin kohdalla olisi ihan kivaa. Siitäkin huolimatta Honningbarnan tuleva uusi Verden Er Enkel -albumi oli lähes tulkoon ainoa levy, jota kuuntelin viime viikolla – repeatilla.  Fuck kunst (dans dans) on viime perjantaina julkaistu sinkkulohkaisu, joka edustaa levyn räväkkää päätä. Näin nämä kundit parin vuoden tauon jälkeen nyt livenä, mutta siitä kirjotan lisää myöhemmin tänään.
Paina play, jos oot sitä mieltä hyvällä punk-musiikilla ei ole kielimuuria, ja on törkeen siistiä että Pää kii esiintyy Roskilde Festivalilla kesällä. (Mira)

Honningbarna - Fuck kunst (dans dans) from Honningbarna on Vimeo.

by:Larm 2013 - päivä 3

Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.

Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.

Ásgeir Trausti

Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!

Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!

Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.

Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle!

Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.

Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

by:Larm 2013 - päivä 1

Terveisiä Oslosta! Saavuin tänne eilen illalla, ja ensimmäiset bänditkin tuli heti tsekattua. Puolikkaan vuorokauden kokemuksella kaikki on mennyt odotetusti: ruoka ja juoma ovat vitun kalliita ostaa, mutta muuten radikaaleja eroja Oslon ja Helsingin välillä ei ole vielä huomattu. Paitsi kerjäläiset, jotka käyvät pummimaan rahaa ja tupakkaa tähänkin aikaan vuodesta huomattavankin aggressiivisesti.

Avausillan virallinen musiikkiohjelma sijoittui Oslon keskustassa sijaitsevalle Youngstorgetille rakennetuille kahdelle teltalle, jotka muistuttivat enemmän kaljatelttoja kuin vaikkapa suomalaisten festareiden telttalavoja. Vastoin odotuksia ulkoilmaan kyhätyillä tilapäisareenoilla ei ollut kylmä, vaikka talvitakit pysyivätkin yleisön niskassa visusti koko illan ajan. Ongelmaksi sen sijaan nousi pienemmän lavan soundi. En tiedä, oliko kyse miksaajassa vai akustiikassa (luultavasti molemmissa), mutta musiikki ei pienemmällä WiMP Annexilla kuulostanut hyvältä eturivistä tai miksauskopin vierestäkään. Vaikutti etteivät bändin jäsenet kuulleet toistensa soittoa ollenkaan, ja laulutkin soivat pikkuteltassa poikkeuksellisen epävireisesti.

Look at the Light by Sin Fang

Oman festariohjelmani avasin Sin Fangin keikalla juuri tällä pienemmällä lavalla. All Earsia pidempään seuranneet tietänevät, että tämä oli neljäs kerta neljän kuukauden sisällä, kun näen kyseisen islantilaisen artistin. (Terveisiä vaan kaikille uusille Nuorgamin kautta tänne eksyneille lukijoille! Toivottavasti viihdytte!) Kun vertailukohtina oli Reykjavikin kolme kärkipään keikkapaikkaa (oopperatalo, taidemuseo sekä entinen teatteri Idno), pieni teltta oli puitteiden puolesta toki kaukana niistä. Eroavaisuuksia oli myös taustabändissä. En muista nähneeni heistä kuin basistin ja kitaristin soitamassa aiemmin Sindri Már Sigfússonin kanssa. Lisäksi yleisöä oli kohtuullisen vähän ja keikkakin vielä viivästyi teknisten piuhaongelmien vuoksi, joten heikommalle suoritukselle riittää syitä, mistä valita. Siitäkin huolimatta, Sin Fangin on vaikea olla koskaan huono. Tunnelma ja yhteensoitto paranivat loppua kohden, ja oli hienoa kuulla pelkästään tämän kuun alussa julkaistun Flowers-albumin uusia biisejä. Settilista näytti kokonaisuudessaan tältä: See Ribs, Young Boys, What's Wrong With Your Eyes, Look at the Light ja Sunbeam.

Retro Stefson näyttää, miten käsi kuuluu nostaa ilmaan musiikkikeikoilla

Rakastan showcase-tapahtumien lyhyitä soittoaikoja, koska silloin ehtii uuden musiikin ystävänä nähdä maksimaalisen määrän keikkoja, mutta täytyy myöntää, että heti muutamaa ensimmäistä keikkaa olisin mielelläni katsellut enemmänkin kuin viiden kappaleen verran. Seuraavana isomman teltan lavalle nousi toinen reykjavikilainen poppoo Retro Stefson. Oslolaisesta yleisöstä ei kuitenkaan lähtenyt samanlaista energiaa kuin pirteästä bändistä, vaikka vokalisti Unnsteinn Manuel Stefánsson kovasti yrittikin nostattaa tunnelmaa kattoon. Siinä missä puolen tunnin jälkeen reykjavikilainen yleisö olisi jo hiestä märkä, norjalaiset alkoivat vähän lämmetä, ja aplodit irtosivat jo niitä erikseen kerjäämättä. Retro Stefson osoitti kuitenkin nihkeästä yleisöstä huolimatta olevansa äärimmäisen lämmin live-yhtye. Monipuolisten vaikutteiden suosta esiin nousivat etnorytmien ja teknobiitin lisäksi erityisesti r'n'b-vibat, mikä johtui lähinnä isoveli-Stefánssonin kehittyneestä vokaalityöskentelystä. Puolen tunnin lämmin kohtaaminen ei riittänyt alkuunkaan näin erinomaisen bändin kanssa, ja uuden levyn ysärihenkiset biisit Qween ja Time soivat päässä vielä pitkälle aamuyöhön.

Reine Fiske soitteli skittaa tällä kertaa Elephant9:n kanssa

Tässä vaiheessa harkitsin lähtöä hotellille, sillä ajattelin ettei ilta voisi enää tarjoilla uutta huippukohtaa. Seuraavana oli vuorossa kaksi bändiä, jotka kuuluivat "älä tuhlaa aikaasi näihin"-listalleni, mutta myöhemmin tarjolla ollut Oyama houkutti jäämään vielä Youngstorgetille pyörimään. Seuraavana esiintynyt Departure olikin yhdentekevä yhtye, joka toi mieleen 2000-luvun puolivälin trendi-indierock-bändit, joiden nimetkin on unohdettu jo aikoja sitten. Tämän jälkeen isomman teltan lavalle kuitenkin nousi todellinen yllätys. Norjalainen Elephant9 oli yhdistänyt voimansa mm. Dungenista ja The Amazingista tutun legendaarisen kitaristin Reine Fisken kanssa. Bändi esiintyi yhdessä rivissä, ja tuntuikin että kaikki neljä lavalla musisoinutta häiskää olivat täysin tasavertaisia. Fisken lisäksi myös rumpali, basisti ja kosketinsoittaja antoivat massiivisen panoksensa ja uskomattoman soittotaitonsa luoda telttaan psykedeelisen rockin hurmion, joka kuulosti välillä niin häijyltä, että pahimmatkin norjalaiset bläkkiskundit olisivat nauttineet esityksestä.

 Oyaman toisella vokalistilla Julialla on aikamoiset bambinsilmät!

Oman iltaohjelmani päätteeksi tsiigasin vielä niin ikään reykjavikilaisen Oyaman, jonka vastailmestynyttä I Wanna -debyyttijulkaisua olen fiilistellyt erittäin paljon viime aikoina. Eksyin puolivahingossa bändin keikalle viime syksynä Iceland Airwavesissa ja yhtyeen mybloodyvalentinemainen shoegazepoppi veti jalat alta. Verrattuna edelliseen keikkaan tiesin nyt enemmän biisejä yhtyeeltä, mutta lavan soundiongelmat heijastuivat tämänkin bändin esiintymiseen ikävästi. Kyseessä oli vielä Oyaman ensimmäinen keikka ulkomailla, joten pidetään peukut pystyssä ettei kokemus ollut traumatisoiva, sillä bändiä on ilo katsella.

Tämän illan ohjelma onkin sitten päätähuimaavampi, enkä ole rankoista yrityksistä huolimattakaan saanut päätettyä, minne kaikkialle ehdin nokkani suunnata. Nyt kun oikeat klubitkin ovat ohjelmassa, jää arvailun varaan, kuinka nopeasti paikasta toiseen pääsee siirtymään, ja kuinka täynnä keikkapaikat ovat. Varmana ohjelmaan kuuluvat ainakin nopeasti Nordic Music Prize -gaalassa piipahtaminen, Sin Fangin kirkkokeikka (ettei jää ns. paska maku suuhun), (ja jos suinkin pystyn nopeasti juoksemaan) suomalaisen Phantomin ensimmäinen keikka Norjassa sekä norjalaisen tulevan supertähden Mikhael Paskalevin aamuyöinen klubikeikka. Muuten mennään fiiliksen mukaan! Palaillaan asiaan viimeistään huomenna.

PS. Lisää kuvia luvassa jahka ehdin selata ne läpi!
PPS. Väijykää kans meidän Facebook-sivua. Postailen sinne välillä matskua, joka ei päädy tänne blogiin ollenkaan.

Sivistysaukkoja: Tom Waits, The Smiths ja Sonic Youth

Silläkin uhalla, että tämän juttusarjan ansiosta saamme varmasti paljon anonyymejä nillityskommentteja, paljastamme nyt noloimpia mokia musatietämyksessämme. Noloja paljastuksia nimittäin toivottiin tannoisessa juttuaiheskabassa, ja koska meitä on täällä kolme kovin erilaista ihmistä, apu löytyykin yllättävän läheltä. Toivomme myös, että sieltä ruudun takaa löytyy joitakuita, joilla on samoja tietämysaukkoja ja joita nämä vinkit hyödyttävät tässä samalla kun menetämme kasvomme musaskeneilijöiden keskuudessa. Jos sieltä lukijoista löytyy parempia tietäjiä, suosittelut myös teiltä ovat enemmän kuin tervetulleita!

Tomppa by Mira

Tom Waits

Dear Mikko, mua on vaivannut sellainen juttu, että en oikein tiedä mitään muuta Tom Waitsin tuotannosta kuin erittäin rahisevan äänen... Olen aina miettinyt, että Waitsiin tulisi tutustua, sillä fanitan suuresti Neil Youngia, Leonard Cohenia ja Bob Dylania, jotka ymmärtääkseni voidaan laskea jollain mittapuulla samankaltaiseen legendaaristen singer-songwriterien artistikategoriaan. Eikä laajempi musiikillinen yleissivistyskään haitaksi olisi, joten pliis: mistä minun kannattaisi aloittaa?

-----------------

Dear Jamppu, kuten mainitsitkin Tom Waits on syytä laskea legendaaristen singer-songwritereiden kategoriaan. Sooloartistina Tom Waits lukeutuukin omiin ikisuosikkeihini. Uran alkupään Asylum Records -vuosista (1973-1980) olen jäävi sanomaan mitään, mutta yleensä tältä "yökerhojazzpianisti / romanttinen motellipummi laulaa Frank Sinatraa" -aikakaudelta esiinnostettava teos on Waitsin kakkosalbumi The Heart of Saturday Night (1974). Island Recordsille levytetystä materiaalista parhainta antia ovat uran ja musiikin kurssia radikaalisti muuttanut Swordfishtrombones (1983), joka on ensimmäinen Waitsin itsensä tuottama albumi. Tätä seurannut niin ikään romuluinen Rain Dogs (1985) on monen mielestä The Tom Waits -albumi ja onhan kappaleissa kuten Cemetery Polka, Tango Till They´re Sore ja Big Black Mariah jo havaittavissa melkoisen ns. kermaista meininkiä.

Itselleni ensimmäinen Waits=Jumala -albumi on kuitenkin Bone Machine (1992), jolla omasta mielestäni kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Waitsin kauniimpaa puolta edustavat riipivän kauniit Dirt in the Ground, A Little Rain ja I Don't Wanna Grow Up. Kolisteluosastolta Earth Died Screaming ja Goin' Out West tekevät selvää jälkeä.

Seuraava studioalbumi Mule Variations (1999) kuuluu Bone Machinen ohella omiin suosikkeihini. Tom Waitsin ja hänen vaimonsa (Kathleen Brennan) tuottama levy sisältää mahdollisesti artistin kaksi kauneinta kappaletta. Nyt puhutaan tietenkin kappaleista Hold On ja Take It With Me. Ensimmäinen ylsi aikanaan jopa Grammy-ehdokkaaksi (Mule Variations -levy palkittiin sarjassa Best Contemporary Folk Album) ja jälkimmäinen on koskettavuudessaan ehkä se Oma Suosikkini herran tuotannosta ("Children are playing / At the end of the day / Strangers are singing / On our lawn / It's got to be more / Than flesh and bone / All that you're loved / Is all you own").

Itselleni ensimmäinen johdatus Waitsin maailmaan tapahtui Real Gone (2004) -levyn myötä, mutta keltanokan on ehkä parempi aloittaa edellä mainituista Rain Dogsista, Mule Variationsista tai parin vuoden takaisesta loistavasta Bad As Me (2011)-levystä. Entusiasteille pudonnee varmasti kaikki herran soundtrackit, satunnaiset elokuvaesiintymiset, mahtava "jämämateriaalista" koostettu 3cd:n boxi Orphans (2006) sekä kaikki saatavilla oleva dvd -materiaali. Suosittelen myös lämpimästi Mac Montandon toimittamaa ja suomeksi Sammakon kautta pihalle posahtanutta Tom Waits - Takapihojen taikuri -artikkelikokoelmaa.

PS. Tietääkö joku tarkemmin Asylum Recordsin vuosista?
 
-Mikko



The Smiths
Dear Jamppu, mua vaivaa semmonen nolo sivistysaukko, josta en oo kehdannut puhuu mun kavereiden kaa. En oo nimittäin koskaan oikein jaksanut tutustuu The Smithsin tuotantoon, vaikka ne tuntuu olevan tosi monen mun kamun lempibändi tai ainakin yks niistä. Tottakai oon tanssinut discois esim. There Is A Light That Never Goes Outtii, ja se onkin mun mielestä tosi hyvä biisi, mut tykkään siitä vielä enemmän Dum Dum Girlsin versiona. Haluaisin korjata tän nolon sivistysaukon, mut en tiedä, mistä levyistä tai biiseistä mun kannattais alottaa. Vinkkejä? Morrisseyn soolotuotannosta tiedän sitäkin vähemmän, koska mua on ärsyttänyt se mies melkein yhtä paljon kuin Bono. Mut U2:llakin on hyvii biisei, nii jos sen soolotuotannossa on jotain tutustumisen arvoista, niin vinkit on myös tervetulleita sillä saralla. Mirressey_88

-----------------

 Dear Mira, The Smiths on tosiaan monen ihmisen lempibändi yhä edelleen, ja minullakin se menee all time -asteikolla top 5:een. On kieltämättä häpeällistä, ettet ole vielä ehtinyt yhtyeeseen tutustua, mutta hätä ei ole tämännäköinen: The Smithsin ura 80-luvulla synnytti neljä studioalbumia ja pari mainiota kokoelmaa. Väittäisin, että monien klassikkobändien katalogiin on vaikeampi saada niskaotetta kuin The Smithsin!

Kuuntele ensiksi pari kuukautta The Smithsin debyytin jälkeen vuonna 1984 julkaistu kokoelma Hatful of Hollow. Se antaa hyvän kuvan yhtyeen alkuvaiheesta ja sisältää sinkkubiisejä, b-puolia että studiolivejä. Muista keskittyä Johnny Marrin taidokkaaseen kitaransoittoon ja Morrisseyn angstisiin lyriikoihin mieluiten itsesäälissä rypien. Jos albumi vie sydämesi, kuuntele neljänä peräkkäisenä päivänä The Smithsin studioalbumit (The Smiths, Meat is Murder, The Queen is Dead ja Strangeways, Here We Come) kronologisessa järjestyksessä. Kaksi viimeistä ovat omia suosikkejani.

Viimeinen askel on siirtyä kuuntelemaan eksklusiivisesti valikoiden ainoastaan John Peel sessionsien studiolivejä ja seiskatuumaisten b-puolia, sillä kaikki muu on liian mainstreamia! JalMarr_91

PS. Nolottaa, mut mä en tiedä Morrisseyn soolotuotannosta yhtään mitään... Osaako joku auttaa?
PPS.  Jätän huomioimatta heittosi Dum Dum Girlsin versiosta.

Sonic Youth

Dear Jamppu, oon 23v kundi (66/175, onks ok?) Hesaast. Mun onkelma on se, että mua kiusataan kerta en tiiä tosta coolista pörinämusiikista oikeen mitään. Oon kuullut, että Sonic Youth ois sellainen uskottava bändi, jolla voittas kaikki alternativetyyppien musavisailut Vaasankadulla, ja että nää vastais vähän niinku jotain natsikorttia niissä hommis. Viimeks pari päivää sitten sain jälleen kerran uittaa päätäni Lepakkomiehen virtsakourussa, kun erehdyin lipsauttamaan pöytäkeskustelussa, että ainoo Sonic Youth -albumi, jonka oon omistanut on Washing Machine (1995). Senkin annoin poies ku oli niin hirveen kuulosta älämölöä. Ai niin. Kuulin myös, että jos oraaliseksin aikana puhaltaa naista sinne niin se voi räjähtää. Osaatko sanoo pitääks paikkaansa? No mut anywho jaxuhaleja. Kundi_89

-----------------

Dear Mikko, otan osaa Lepiksen virtsakourun kanssa harrastamastasi oraaliseksistä. Washing Machine ei tosiaan kuulu Sonic Youthin kaikkein timanttisimpaan aikakauteen, vaikka itse sen älämölöstä pidänkin. Aikakausia sitten riittääkin: tämä noise rockin ja kokeellisen kitaramusiikin kulttibändi ehti julkaista parisenkymmentä levyä ennen Thurston Mooren ja Kim Gordonin (meidän fanien suuresti suremaa) traagista eroa viime vuonna, joka lienee parasta tulkita myös yhtyeen siirtymisenä telakalle.

Ongelmasi ei ole kuitenkaan niin suuri kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Suurin osa Flow'ssa Heineken-pöhnässä trendikkäällä pörinämaullaan leveilevistä Sonic Youth -faneista tietää bändin tuotannosta suurin piirtein Goo-levyn kannen verran. Voit seuraavilla tiedoilla vakuuttaa keskustelukumppanisi ainakin 90% vaaratilanteista. Parhaassa tapauksessa pääset itse näyttämään hänelle ylemmyyttäsi bajamajan sinistä aukkoa hyödyntäen.

Sonic Youthin "läpimurtolevy" ja merkittävin teos on Enigma Recordsin vuonna 1988 julkaisema Daydream Nation. Sitä edelsi kuitenkin maineikkaalla SST Recordsilla julkaistut albumit E.V.O.L. (1986) ja Sister (1987), joista ensimmäinen on henkilökohtainen suosikkini Sonic Youthin levyistä. Sen viimeinen biisi Expressway to Yr Skull (jota Neil Young on muuten joskus haastattelussa nimittänyt parhaimmaksi koskaan tehdyksi kitarabiisiksi) jää vinyylin lopussa looppaamaan ja aiheuttaa loputtoman äänijatkumon kohti melun kauneinta ydintä. Bändi signattiin Daydream Nationin jälkeen Geffen recordsille ja seuraavat albumit Goo (1990) ja Dirty (1992) ovat ensimmäiset isolle levy-yhtiölle tehdyt albumit. Myös ne lukeutuvat yhtyeen tärkeimpiin tuotoksiin, ja vaikka ovatkin kiistämättä popimpia ja helpommin lähestyttäviä levyjä kuin aiemmat, ovat ne mainio oppitunti siitä, kuinka hyvän rock-yhtyeen täysi musiikillinen uskottavuus voidaan säilyttää majorille siirtymisenkin jälkeen. 2000-luvun tuotannon tunteminen ei ole ehkä niin tärkeää ainakaan Vaasankadun musavisojen keskusteluissa, mutta suosittelen silti sinulle mielelläni levyjä Murray Street (2002) ja The Eternal (2009, toistaiseksi viimeinen), koska ne nyt vaan on ihan helvetin kovia levyjä. JarstonMoore91

Viikko 6/2013: Banks, Josh Record, Unknown Mortal Orchestra/Little Dragon, James Blake, Veronica Falls, Daniel Johnston, My Bloody Valentine

Viikko sitten aloitimme uuden blogiperinteen: kokoamme viikon ajan yksittäiset nautintoa aiheuttaneet biisit yhteen kirjoitukseen, jonka julkaisemme täällä sunnuntaina tai maanantaina. Näin tulevat mainituksi nekin kappaleet, joista ei välttämättä riittäisi sanottavaa kokonaisen kirjoituksen verran. Emme aseteta näille biiseille mitään uutuusrajoitteita tms, vaikka usein varmaan suurin osa biiseistä onkin aika tuoreita. Näistä osa on varmasti jo tuttuja. Etenkin jos seuraat meitä SoundCloudissa. Tässä viikon kuusi All Ears -lempparit, olkaa hyvä!

Banks - Before I Ever Met You
Viikon blogihitti, ja ihan syystä. Tää menee siihen biisikategoriaan, että haluaisin pystyä samastumaan lyriikoihin sataprosenttisesti, mutta kun en vaan ole tarpeeksi kokenut tuolla parisuhdesaralla. Aika moni varmaan kuitenkin pystyy.
Paina play, jos tykkäät masentavista rakkauslauluista ja ainakin yhdestä näistä: Massive Attack / Sneaker Pimps / Portishead.  (Mira)


Josh Record - For Your Love
Kundeille tiedoksi, että tätä kannattaa soittaa tyttöystävälle ensi viikon torstaina. Just sayin'.
Paina play, jos tykkäät falsetista, pianoballadeista ja siitä että joku tekis mitä vaan sun rakkauden tähden. (Mira)


Unknown Mortal Orchestra - Swin and Sleep (Like a Shark) (Little Dragon Remix)
Unknown Mortal Orchestra kiinnitettiin perjantaina Roskildeen, mistä olen innoissani. Little Dragonin remix yhtyeen äskettäin julkaistulta toiselta albumilta löytyvästä biisistä on kovinta vähään aikaan. Tai ainakin ainoa remix, josta olen pitkään aikaan innostunut. Aijoo, ja mun äitikin tykkäs tästä.
Paina play, jos et oikein tiedä, tekeekö mielesi jumittaa vai tanssia. (Mira)


James Blake - Retrograde
Blake teki tän viikon toiset My Bloody Valentinet ja ilmoitti että "myöhemmin tänään tulee uutta musaa". Sitten porukalla odoteltiin ja twiittailtiin ja repostailtiin ja sharetettiin. Sit se tuli, ja edellä mainitut toiminnot jatkuivat entistä kovemmin. Aluks olin biisistä vähän että nojoooo, ihan jees. Mut sit annoin vähän aikaa, ja se olikin aika kovis.
Paina play, jos tykkäät James Blakesta. Jos et tiedä sen musiikista, niin paina play sivistyksen vuoksi. (Mira)


Veronica Falls - Teenage
Tieto Veronica Fallsin kevään keikasta Kutosella tuli minulle (Kuudennen Aistin missanneelle) niin iloisena uutisena, ettei tässä paljon muut asiat olekaan olleet mielessä. Arviota mahtavasta uudesta levystä luvassa piakkoin, tässä upea akustinen liveveto sinkkubiisistä Teenage. Ihanaa.  
Paina play, jos pidät helisevistä kitaroista, hienosti lauletuista stemmoista ja kauniista tytöistä (ja kai ne pojatkin kivalta näyttää) (Jamppu)


Daniel Johnston - Speeding Motorcycle
Yhtä miellyttävä uutinen oli Daniel Johnstonin Tavastian keikka toukokuussa! Tämä erikoinen herra nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa, joten olihan se lippu ostettava heti talteen. Tämä biisi koskettaa minua joka kerta kun kuuntelen sen. Yo La Tengon akustinen versio levyltä Fakebook myös erittäin suositeltava.  
Paina play, jos pidät lo-fista, outsider-fiiliksestä, introverttiydestä, rämisevästä äänimaailmasta ja naiivin filosofisista lyriikoista. (Jamppu)


My Bloody Valentine - New You
Uusi My Bloody Valentinen levy Lovelessin jälkeen. Ja millainen levy se onkaan... Tämä on sellainen tapaus, että tavanomaiset adjektiivit eivät tunnu oikein riittävän, joten päättäkää itse pidättekö. Postausta luvassa tästäkin lähiaikoina!
Paina play, jos olet ihminen. (Jamppu)

Phantomin by:Larm-tärpit

Tiistaina kysyin LCMDF:n Emmalta muutaman kysymyksen sekä hänen vinkkinsä by:Larmiin. Tänään jatketaan samalla linjalla. Myös by:Larmssa esiintyvä super-lahjakas ja ihana Phantomin Hanna Toivonen suosittelee parit esiintyjät, kertoo tämän vuoden suunnitelmista sekä paljastaa, keitä laulajia hän itse ihailee. Tsekkaa myös, mitä kirjoitin Phantomista tammikuussa.
 

Hannaa hymyilytti ensimmäisen Tavastiankeikan jälkeen, ja syystäkin, sillä keskiviikkoinen keikka oli loistava!

Millaisia odotuksia sinulla on vuodelle 2013?
Hanna: Odotan, että saadaan levy valmiiksi ja löydetään sille relevantti julkaisukoti. Vaihtoehtoja on onneksi ihan kiva ja kansainvälinen kourallinen, josta vetovastuussa on tammikuussa aloittanut ruotsalainen managerimme Niklas Lundell. Bändimme Tommi saapuu takaisin Suomeen maaliskuun alussa, joten pääpaino on levyn finalisoinnissa. Teemme joitain keikkoja ja festareita kevään ja kesän aikana.

Joitain tämän kevään kohokohtia tulee olemaan huhtikuussa headlinaamamme IHME -nykytaidetapahtuma Wanhalla (liuta uusia biisejä, ulkomaisia vieraita, hyvin kokonaisvaltainen taiteellinen toteutus sekä keikan videokuvaus tuovat omat extravaganttiset jännitysmomenttinsa tapahtumaan), The Great Escape -festivaaliesiintyminen suuressa kirkossa How To Dress Wellin kanssa ja Venetsian biennaaleilla esiintyminen (KYLLÄ!!!). Levyn julkaisun ja kiertueen suunnittelemme yhdessä keikka-agenttimme Nathalien kanssa, kun lätty on viimeisillään.

Ketkä laulajat/laulajattaret inspiroivat sinua?
Mua inspiroivat todella monet erilaiset laulajat, mutta en varsinaisesti ota vaikutteita kenestäkään. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, yhtään menemättä mihinkään cooleussfääreihin, niin yksi tämän ajan taitavimpia laulajia on Beyoncé. En voi olla miettimättä, miten se pystyy hyppimään ja hetkuttamaan ja olemaan niin pirun kuuma mimmi äänen vähääkään värähtämättä.

Mä oon kuunnellut paljon jazzia. Tykkään vähän laid-backimmästä fraseerauksesta, ja esimerkiksi Anita O'Dayta, Nancy Wilsonia, Etta Jamesia, Doris Dayta, Carmen McRaea ja tietty Ella Fitzgeraldia ja Billie Holidayta on tullut kuunneltua paljon. Mua kiehtoo myös Beach Housen ja Exitmusicin kaltaiset vahvat ja jopa miehekkäät naisäänet, ihanan persoonalliset Dillon, Eddi Front ja Julia Stone sekä minimalistiset puhelinseksiäänet The XX:n, Widowspeakin ja Daughterin tapaan. Sitten tietenkin Florence Welch ja Adele.

Miehistä Bon Iverin falsetti on yksi upeimmista. Ihailen myös Freddie Mercuryn raa'an vahvaa ja häikäilemätöntä taituruutta. Kun lapsena kuuntelin paljon Nat King Colea, kutsuin häntä Michael Jacksonin isäksi. Ja ah, ja pakko vielä mainita James Blake sekä mielenkiintoinen tulokas Jake Bugg.
 
Mitä bändejä haluaisit itse käydä katsomassa by:Larmissa?
Niitä olisi niin monta! Mutta tässä muutama:

Sin Fang - Ah, Sin Fang. Mies, ääni, tatuoinnit. KYLLÄ KIITOS.


Broken Twin - Ihanan sensuelli Broken Twin on uusi löytö, johon sain tärpin itse Beggars Groupin perustajalta Martin Millsiltä itseltään. Upea ääni, kauniita biisejä. Herkkää.


Highasakite - Nämä sulin koristellut ja välillä paidattomat popparit on jäänyt näkemättä monessa paikassa. Tarttuvaa ja helppoa.


Neneh Cherry - Ruotsalainen semi-legenda. Tää nainen räppää, vetää jazzia ja tekee kummallisia sovituksia. En oikein tiedä, mitä odottaa.


Mikhael Paskalev - Menevää modernia vintagerokkia parhaimmillaan.


Anna Von Hausswolff - Ruotsalainen todella tunteisiin vetoava laulaja-lauluntekijä ja hienoja sovituksia. Riisuttua, sinemaattista, rujon söpöä ja ihanasti päällekäyvää. Oon halunnut pitkään nähdä livenä.


In English: Hanna, the lovely singer of Phantom, told us about their plans for 2013 and shared her favourite singers from the past and the present. She also tipped us who she is looking forward to see perform at by:Larm next week!

French Films: Latter Days

French Films viime syksynä Monsters of Pop-festareilla Tampereella

Hiiohoi! Ensi viikolla by:Larmissakin esiintyvältä kotimaiselta French Filmsiltä pamahti nettiin juuri uusi biisi tulevalta White Orchid -albumilta! Yhtyeen toinen albumi julkaistaan Suomessa 5.4. ja muualla Euroopassa sekä Aasiassa noin kuukautta myöhemmin, 3.5.2013. Keväällä bändi heittää myös massiivisen Euroopan-kiertueen ja piipahtaa kesällä myös ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa. Tsekkaa kiertuepäivämäärät ja kuuntele Latter Days alta.



French Films keikkailee:
7.2. Mars Festivaali, Rytmikorjaamo, Seinäjoki
15.2. by:Larm, Cross Road Club, Oslo, Norway
16.2. by:Larm, Wimp Teltet, Oslo, Norway
31.3. Klubi, Turku
5.4. Nuclear Nighclub, Oulu
6.4. Musta Kynnys, Jyväskylä
12.4. Stoppari, Mikkeli
13.4. Kerubi, Joensuu
19.4. Klubi, Tampere
20.4. Tavastia, Helsinki
26.4. Bar Kino, Pori
29.4. Strawberry Music Festival, Shanghai, China
30.4. Strawberry Music Festival, Beijing, China
7.5. Molotow, Hamburg, Germany
8.5. Kleine Freiheit, Osnabrück, Germany
9.5. Paradiso, Amsterdam, Netherlands
10.5. Faust, Hannover, Germany
11.5. Postbahnhof, Berlin, Germany
12.5. Grrovestation, Dresden, Germany
13.5. Club Stereo, Nuremberg, Germany
14.5. Kulturladen, Konstanz, Germany
16.5. Weekender, Innsbruck, Austria
17.5. Klub 007 Strahov, Prague, Czech Republic
18.5. Subclub, Bratislava, Slovakia
19.5. Akvárium Klub, Budapest, Hungary
20.5. Chelsea, Vienna, Austria
21.5. Mascotte, Zürich, Switzerland
22.5. Sedel, Luzern, Switzerland
23.5. Kino Siska, Ljubljana, Slovenia
2.6. NYC Popfest, New York, USA
22.6. Best Kept Secret Festival, Hilvarenbeek, Netherlands
10.8. Grape Festival, Letisko Piestany, Slovakia

Facebook: https://www.facebook.com/FrenchFilms

In English: Listen to 'Latter Days', new song from French Films! We like it. Their second album White Orchid will be released on May 3rd in Europe and Asia, and there's a massive tour coming up too

LCMDF:n by:Larm-tärpit

Ensi viikolla All Ears tosiaan lähtee Osloon by:Larm-festareille raportoimaan lukuisista pohjoismaisista tuoreista bändeistä. (Meitsin lisäksi) Suomea edustamaan ovat lähdössä LCMDF, Phantom, French Films, Black Twig, Delay Trees, Eva & Manu ja Stig. Kaksi ensimmäistä on mahdollista nähdä myös huomenna 5.2.2013 Helsingin Tavastialla, missä bändien lisäksi kuullaan on myös Wino 4Ever dj-duoa, jota vastaan LCMDF:n tytöt bättläsivät ysäritunnelmissa viime lauantaina Helsingin Aleksanterinkadun Monkissa.

DJ-battle meneillään. Vasemmalla Wino 4Ever-kaksikko ja oikealla LCMDF eli Emma ja Mia Kemppainen.

Meillä ei ole tässä blogissa ollut tapana päästää itse artisteja ääneen, mutta nyt kun tilaisuus sellaiseen tarjoutui, nappasin kiinni. LCMDF:n Emma Kemppainen vastasi muutamaan esittämääni kysymykseen menneisyydestä, tulevaisuudesta ja by:Larmista!

Millaisia odotuksia teillä on vuodelle 2013?
On ihanaa päästä julkaisemaan itse omaa musiikkiaan! Edessä on albumin valmistelua, kiertämistä, musavideoiden suunnittelua ja kuvaamista...taidetta, musaa, elämää!

Mikä 90-luvussa inspiroi eniten?
Ihana vilpittömyys. Ysärin loppu on coolimpi kuin alku. Muovisuus ja millenium. Musana Weezer, TLC ja Beastie Boys.

Mitä bändejä haluaisit itse käydä katsomassa by:Larmissa?
Elliphant! Sillä on hyviä ekoja sinkkuja. Tosi vakuuttavaa ruotsalaista pop kamaa, joka menestyy varmaan hyvin. French Filmsien keikalla käydään varmaan heittämässä yläfemmat. Islantilainen Retro Stefson on kans meidän kavereita Berliinistä. Phantomin näenkin jo huomenna Tavastialla.







LCMDF julkaisi syksyllä nimenomaan 90-luvun loppupuolta henkineen neljän biisin Mental Health pt.1 ep:n, joka vei bändiä tyylillisesti eteenpäin. Se kuulosti suorastaan raikkaalta verrattuna duon edellisiin julkaisuihin. (Mun onkin jo pitkään pitänyt suositella tätä ep:tä,  joten tuli korjattua tämäkin virhe tässä samalla.) Tsekkaa alta musavideo Paranoiaan. En ole aivan varma, mitä videolla tapahtuu, mutta hyvältä näyttää joka tapauksessa.

LCMDF - Paranoia from LCMDF on Vimeo.

Facebook: http://www.facebook.com/lcmdf
SoundCloud: http://soundcloud.com/lcmdf
Twitter: http://twitter.com/LCMDF
www: http://lcmdf.com/

LCMDF keikoilla:
6.2. Tavastia, Helsinki
7.2. Nuclear Nightclub, Oulu
8.2. Freetime, Jyväskylä
9.2. Valoa festivaali, Tampere

13.2. Fritz Corner, Stockholm
14.2. By:Larm Festival, Oslo
15.2. By:Larm Festival, Oslo
21.2. Echo Chamber, Notting Hill Arts Club, London
20.3. Comet, Berlin
21.3. Halle 01, Heidelberg
22.3. M4 Music Festival, Zurich
23.3. Point FMR, Paris
26.3. Uebel & Gefährlich, Hamburg
27.3. Beatpol, Dresden
28.3. Zoom, Frankfurt
29.3. Merelyn, Nijmegen
30.3. TBA, Brussels
1.4 Studio 672, Cologne
2.4. Rockhal, Luxembourg

Yo La Tengo - Fade

Onpa muuten vähän ruma kansi.

Yo La Tengo on ollut viime vuosien ehdoton suosikkibändini erityisesti 90-luvun puolivälin ympärillä julkaistujen klassikkoalbumiensa Painful, Electr-O-Pura ja I Can Hear The Heart Beating As One myötä. Myös 2000-luvun tuotanto on ollut tasaisen ansiokasta, joten latasin tälle ensimmäiselle julkaisulle yli kolmeen vuoteen luonnollisesti suuret odotukset.

Fade on ensimmäinen levy, jota ei ole tuottanut vuoden 1993 Painfulista lähtien kuvioissa ollut Roger Moutenot. Kyseisellä pallilla hääri tällä kertaa John McEntire, joka on tuotellut/miksaillut kamaa mm. sellaisille artisteille kuin Teenage Fanclub, Bright Eyes, Tortoise ja Broken Social Scene. Tästä huolimatta mitään suurta soundillista tai tuotannollista suunnanmuutosta ei mielestäni ole havaittavissa. Soundimaailmallisesti albumi sijoittuu 2000-luvun julkaisujen And Then Nothing Turned Itself Inside Out, Summer Sun ja I'm Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass  välimaastoon. Tärkeintä on kuitenkin, että Yo La Tengo on edelleen Yo La Tengo (olisin sanonut hyvässä ja pahassa, mutta se olisi valheellista, sillä aivoissani mikään paha ei koskaan assosioidu Yo La Tengoon).



Muutama kappale on noussut itselleni pienimuotoisiksi suosikeiksi, vaikka albumin biisimateriaali onkin tasaisen hyvää. Mainio avausbiisi Ohm ja nelosbiisi Paddle Forward edustavat levyn säröisintä ja meluisinta laitaa, mutta ihanasti sen särisevän vallin takana paistaa sama tuttu Beach Boysin tahtiin sykkivä sydän. Jälkimmäinen tuo mieleeni Painfulin kolmosbiisin Double-Dare, joka on jostain syystä ollut aina yksi suosikkibiisejäni yhtyeeltä. Loppupuolen vahvin tuotos on ehdottomasti Cornelia and Jane, joka on ensinnäkin herkkyydessään ja kauneudessaan ainutlaatuinen kappale, mutta lienee myös yksi Georgia Hubleyn sielukkaimmista laulusuorituksista. Tällä naisella on yksi indie rockin ihanimmista äänistä! Päätösbiisi Before We Run sitoo kokonaisuuden jylhällä ja onnistuneella tavalla yhteen torvisektioineen ja jousiorkestraatioineen.



Henkilökohtaisesti olisin kaivannut Fadelle hieman enemmän noisen ja kokeellisemman kitaramusiikin suuntaan kumartavaa ilmaisua. Tämä on realisoitunut Yo La Tengon tapauksessa usein pitkinä kappaleita, joiden aikana Ira Kaplan tekee kitarallaan sellaisia jekkuja, jotka saavat kylmät nautinnon väreet juoksemaan pitkin selkäydintä, mutta pakottavat samaan aikaan laskemaan kuulokkeiden äänenvoimakkuutta, jotteivat tärykalvot puhkeaisi.

Fade on (oletusarvon mukaisesti) enemmänkin osiensa summa kuin hajanainen kokoelma biisejä. Albumikokonaisuutena se tarjoaa unenomaisen, levollisen, raukean ja kaihoisan kattauksen, mutta aika ajoin kutittelee terävämmälläkin ilmaisulla. Levy on luonteeltaan sellainen, että se saa varmasti paljon uusia sävyjä kuuntelukertojen myötä, eivätkä nämä biisit välttämättä tartu alitajuntaan samanlaisella tehokkuudella kuin jotkut yhtyeen vanhemmat tuotokset. Uskon, että niillä on pitkällä tähtäimellä paljonkin annettavaa.

Ensikosketuksen perusteella Fade tarjoaa tasavahvan julkaisun yhtyeeltä, joka on jo raivannut tiensä sellaisten artistien kategoriaan, joiden jokaiset levyt ovat jonkinasteisia onnistumisia. Vaikka mitään kovin mullistavaa Fade ei tarjoakaan, ovat sen tunnelmalliset äänimaailmat, kauniit melodiat kotikutoisine sovituksineen sekä älykkäät lyriikat osoitus Yo La Tengon yhä jatkuvasta luomiskyvystä.

Ennustan, että Fade on meille YLT-faneille takavasemmalta yllättävä levy: vaikka ensivaikutelma ei olisikaan tuhannen salaman multiräjähdys, saattaa sen löytää tulevien vuosien lämpiminä kesäiltoina levylautaseltaan yllättävän usein.

Viikko 5/2013: Solice, Yo La Tengo, The Regent, California X, Andrea

Heippa! Toimituspalaverissa (hienompi nimi sille että nähdään välillä kolmistaan) tuli puheeksi, että monet jutut, joista on aikomus kirjottaa, jäävät suuren tarjonnan ja kiiren vuoksi mainitsematta, vaikka olisivat sen arvoisia. Näitä pyrimme toki linkkaamaan Facebook-sivullammekin, mutta päätimme alkaa tästä eteenpäin koota viikon aikana fiiliksiä nostattaneet biisit ja jutut yhteen postaukseen, jonka julkaisemme aina sunnuntai-maanantaiakselilla. All Earsilla on myös uusi soittolista, jota päivitämme aina kirjoitusten myötä. All Ears 2013 tulee sisältämään kaikki tänä vuonna blogiin jakamamme biisit, jotka vain Spotifysta löytyvät.

Viikon viisi nostot, olkaa hyvät!

Solice - Now That I Need You

Tämä biisi löytyi Soundcloudin inboxista, ja se on kerännyt muutamassa päivässä paljon rakkautta. Paina play, jos nautit rauhallisesta musasta, post-dubstepistä, naksunnasta, bassoista tai naisvokaaleista. (Mira)


Yo La Tengo - Tom Courtenay
Läksin Stupidoon ostamaan Yo La Tengon uutta levyä, joka olikin loppu (höh). Muovikassiin päätyi lohtuostoksena saman yhtyeen vanha suosikkilevy Electr-O-Pura vuodelta 1995.   
Paina play, jos pidät kokeellisesta kitaramusiikista, popkulttuuriviittauksista ja kauniista melodioista. (Jamppu)


The Regent - Ghost of a Thousand
Punkkia Trondheimista. Mikko sanoi, että laulaja näyttää vähän Justin Bieberiltä, ja biisistä tulee mieleen vähän Disco Ensemble. Ehkä noissa sanoissa on vähän totuuttakin, mutta jos ton perusteella jätät kuuntelematta, on se bändin aliarvioimista.
Paina play, jos melodinen hardcore sytyttää. (Mira)


California X - Spider X
Odotukset California X:n debyytiltä olivat ehkä kovemmat kuin miksi levy lopulta paljastui. Ihmekös tuo, kun maistiaiset olivat tätä tasoa.
Paina play, jos jykevä rock'n'roll-soundi, rosoisuus, Lemmy, garage, kitarakikkailu, raikuvat riffit ja pitkä tukka ovat asioita, jotka sopivat maailmankuvaasi. (Mira)


Andrea - Another
Käytännössä tässä biisissä sample on niin isossa roolissa, että tämän olisi oikeastaan voinut suoraan nimetä remixiksi.
Paina play, jos kiinnostaa kuulla witch house -versio Justin Timberlaken My Lovesta. (Mira)

Inouwee

Takataskussain ois tanskalaisia bändejä vaikka seuraavaksi kuukaudeksi! Haluaisin tehdä sellaisen laajan oppaan tuoreeseen tanskalaiseen musaan, mutta aika ei oikein tahdo riittää, joten poimin kärkipäästä yhtyeen, josta mun on pakko saada kirjoittaa n-y-t. (Ai juu, ja pohjoismaisen musan nostelu tulee jatkumaan aivan varmasti seuraavan parin viikon aikana ns. täböö, koska voitettiin Nuorgamin uskomaton by:Larm-skaba, ja lähden siis kymmenen päivän päästä Osloon tekemään festariraporttia tänne All Earsiin! Jeeeeee!)

Kaare Hansenin ja Signe Mariken muodostama Inouwee soittaa elektronista indiepoppia, joka ammentaa mm. 90-luvusta ja trip-hopista. Synamelodiat, bassorikas biitti ja heleä kitara tukevat Signen pehmeää, ja duo saundaa vain itseltään – kuulostaen silti äärimmäisen trendikkäältä. Useat biisit ovat skandinaaviseen tyyliin melko melankolisia, mutta eivät missään nimessä masentavia, vaan Inouwee jättää kuulijalleen hyvän mielen.


Duolta on ilmestynyt viime kesänä viiden biisin EP. Vaikka debyyttialbumia oli jossain lupailtu myös viime vuonna julkaistavaksi, en ainakaan onnistunut löytämään mistään tietoa sellaisen olemassaolosta. Yhtyeen katalogi on kuitenkin ehtinyt jo täydentyä tänä vuonna kahdella biisillä, jotka lienevät lohkaisuja tulevalta kokopitkältä. Toinen näistä, Based on an Untrue Story, on ilmeisesti tulevan albumin nimibiisi, ja jos levyn loput kappaleet yltävät edes lähelle tämän tarttuvuutta, voisi kaksikon kuvitella breikkaavan isostikin.



Inouween tekemä söpö coveri Danzigin Motherista:


Facebook: https://www.facebook.com/inouwee
SoundCloud: http://www.soundcloud.com/inouwee
Twitter: http://www.twitter.com/inouwee

In English:I'm in love with this Danish duo called Inouwee. Also these Danes make me wanna put on my glittery dress and head to a disco filled with smoke, neon lights and hipsters. They have have just released two new songs which you can purchase from iTunes.